Suomen, Ranskan, Saksan, Italian, Espanjan, Usan jne., jne. luottoluokituksista kuulee tällä hetkellä joka päivä. Rehn sätti eilen luottoluokittajia, kun vihdoin kehtasivat alentaa muutaman euromaan luokituksia. Hyvä, että hän sentään nosti esiin luottoluokittajien ristiinmenevät intressit tiedonvälityksen ja bisneksen suhteen. Lisäksi aiemmin puhuttiin jo suhteellisista luokituksista muihin maihin nähden. Ei haittaa, jos Suomella menee huonosti, mutta muilla menee vielä huonommin. Silloinhan meillä menee suhteellisen hyvin.

Meneillään olevaa kriisiä, kuten niitä kaikkia menneitä ja vielä tuleviakin, yritetään ratkaista ainoastaan velkoja siirtelemällä, jotta kokonaisvelan kasvu voisi jollain ilveellä jatkua loputtomiin. Jos Saksalla on markkinoilla ihan ookoo maine, tavoitteena on vierittää sen saataviksi muiden maiden velat, Saksan itse ottaessa samalla pankeista lisää velkaa. Eli vaihdetaan siis vain kasvoja, jotka käyvät pankista lainaa pyytämässä, kun osa siellä vierailevista on jo naamansa polttanut. Saksa tietysti laskee, ettei sen kokonaistilanne ole kovinkaan huono, vaikka sillä olisi omissa nimissään paljon velkaa, mutta myös saamisia löytyy runsaanpuoleisesti.

Valtioiden välisistä veloista voitaisiin ihan hyvin eliminoida valtaosa, jos siihen löytyisi poliittista tahtoa ja asiantuntemusta, mutta sitä päivää saadaan odottaa. Voi myös olla, että velkaverkon purkaminen on taloustietelijöille mahdoton tehtävä, koska sen on on annettu syntyä kuin itsestään. Poliitikot tuskin pystyvät sen parempaan. Jos Suomi on miljardin velkaa briteille, Britannia miljardin saksalaisille, Saksa miljardin ranskalaisille, niin kierrossa on 3 miljardia ja Suomi on miljardin pakkasella Ranskan ollessa miljardin plussalla. Jos velat siirrettäisiin suomalaisten nimiin siten, että Saksa ja Britannia jäisivät plusmiinusnolla-tilanteeseen, eli Suomi olisi velkaa miljardin suoraan Ranskaan, kierrossa oleva rahamäärä tietenkin supistuisi sen ollessa nyt vain miljardi. Eliminoitunut raha pitäisi korvata jollain konstilla, mieluummin ei kuitenkaan uudella velalla, jos taloudellinen toiminta halutaan säilyttää samalla tasolla. Arvatenkin erilaiset korot ja maksuajat aiheuttaisivat päänvaivaa velkaviidakkoa karsittaessa, mutta sen sijaan, että sama meno jatkuu vuodesta toiseen, voitasiin pikkuhiljaa miettiä muitakin näkökulmia. Ehkä tulisi myös miettiä uudestaan se, kannattaako suomalaisten eläkerahastojen välttämättä levitellä rahansa ympäri maailmaa, vaikka oltaisiin niin globaalia toimijaa kuin kuvitella saattaa.

Nykyisenkaltaisesta velkojen siirtelystä ja takauksien latomisesta ei tule ongelmaa, jos talous saadaan uuteen kasvuun ja velalliset selviävät taas hetken velanhoitokuluistaan. Tätä varten “ylivelkaiset maat” käyvät läpi hurjan matokuurin. Tarkoitus on kiristää vyötä ja saada tuottavuus nousuun, mikä tapahtuu yleensä reaalipalkkoja alentamalla. Kysymysmerkki siihen kohtaan, että kuinka se kokonaiskysyntä saadaan kasvamaan, kun julkinen velkaantuminen lopetetaan ja yksityisetkään eivät yksinkertaisesti pysty velkaantumaan enempää. Ilmeisesti maahan pitäisi leijailla mittaamattoman arvokas meteoriiitti, täynnä uutta maailmanvaluuttaa, tai kiinalaisten tulisi rynniä länsimarkkinoille kuluttajiksi. Aikas epätodennäköisiä kumpainenkin. Joku raja se on kasvojen kohotuksillakin.

Abstraktia taidetta? Tuskin, entäpä lyhyt sanoma tiivistettynä? Ehkä… En väitä, etteikö talouskasvua saa muualtakin kuin resurssien käytön ja turhakkeiden määrän lisäämisestä, mutta suurin osa talouskasvusta vaatii ainakin energiaa, yleensä myös sitä materiaa. Varsinkin, jos puhutaan kehittyvistä talouksista, kuten Kiinasta ja Intiasta. Länsimaissa loputtoman kasvun lähde löytyy ilmeisesti arvopaperikaupasta.

Samantyyppisen kuvan näin ensikerran eräällä luennolla ja sittemin myös tällä videosarjalla: http://www.youtube.com/watch?v=F-QA2rkpBSY En ota kantaa videolla puhuvan Albert Bartlettin sanomisiin sen enempää, mutta tämän pointin hän esittää kiitettävän selvästi. Jos mikä tahansa asia; bakteerikanta, ilmansaasteet, ihmisten määrä tai vaikkapa talous kasvaa n. 7 % vuosivauhtia, se tuplaantuu joka kymmenes vuosi (bakteerit päässevät samaan hieman vauhdikkaammin).

Kuvassa vaaleanruskea alue voisi esittää kuvitteellisen valtion rakennusteollisuutta, öljyn tai energian kulutusta, ulkomaankauppaa tahi BKT:n määrää 1970-luvulla. Jos se kasvaisi tuon 7 % vuodessa, 80-luvulla määrää vastaisi vaaleanruskean ja vihreän alueen yhteenlaskettu ala, 90-luvulla taas vaaleanruskean, vihreän ja vaaleansinisen yhteenlaskettu ala. Vaikkapa sähkön kulutuksen kyseessäollessa, yksistään 2010-luvulla (koko väripaletin ala) sitä kulutettaisiin siis enemmän kuin koko aikaisemmassa ihmiskunnan historiassa on yhteensä kulutettu! Tarvitseeko siis kuljetus- tai media-alan, matkailun tai vähittäiskaupan, rakennus- tai lääketeollisuuden tähdätä joka vuosi usean prosentin kasvuun?

Jos 7 % vuosikasvu taloudessa tuntuu suomalaisesta utopistiselta, niin vuosiprosentin voi vaihtaa n. 3,5 %, jolloin tuplaantumisaikakin nousee noin 20 vuoteen. Vastaavat vuodet voisivat nyt olla esimerkissä; vaaleanruskeasta alkaen 30-40-luku, sitten 50-60-luku, päättyen 2010-20-lukuihin. Kuitenkin tuo 7 % vuosittainen kasvuvauhti on hyvin lähellä Kiinan jo vuosia ellei vuosikymmeniä saavuttamaa lukua. Toki sielläkin on nähty myös “huonoja” vuosia. Jutun ydin lyhykäisyydessään oli se, että  talouskasvun itseisarvoisuuden voi hyvällä omalla tunnolla kyseenalaistaa aina välillä.

-muokattu 15.1.2012

Niinpä, todettu täälläkin jo useampaan kertaan, että taloudessa kierrossa oleva raha on 98 %:sesti yksityispankkien liikkeellelaskemaa velkaa. Silti tämä tuppautuu unohtumaan julkisessa keskustelussa tämän tästä. Luottolaajennuksen pitäisi olla ongelmineen päivineen joka ikiselle taloustieteilijälle ja poliitikolle peruskauraa. Vielä paljon parempi olisi, jos jokaikinen pelisäännöt tietäisi, mutta mutta…

Mallinetaanpas tilannetta kuvaajalla, joka on vain omien ajatusten tulosta, mahdollisesti siis yhtä kaukana todellisuudesta kuin on joka toinen taloustieteiden teoria. Joka tapauksessa, aina kun uusia lainoja myönnetään, rahamäärä taloudessa kasvaa luotonlaajennuksen seurauksena. Kun taas luottoja takaisinmaksetaan, rahamäärä vastaavasti supistuu. Kuvassa tätä esittävät nousevat suorat. Kun velkamäärä kasvaa, rahamääräkin kasvaa ja kun velkamäärä pienenee, rahamääräkin pienenee.

Jos otan 1000 € opintolainaa, taloudessa pitäisi olla 1000 € kierrossa (100 € alkupääoma + 900 € luotonlaajennuksesta syntynyttä “uutta rahaa”). Kun maksan lainan takaisin, pankki saa pitää alkuperäisen pääomansa 100 € + korot 1000:sta eurosta. 900 euroa häviää kierrosta aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Pankille jää siis koron osuus moninkertaisesta alkupääomasta. Tämän se on valmis investoimaan sinne, mistä parhaan tuoton saa. Jollei em. prosessi sisältäisi korkoa, raha sekä velka vastaisivat toisiaan 1:1. Kuvassa tätä on hahmoteltu 45 asteen kulmassa olevalla mustalla suoralla.

Jos ja kun laajennetusta luotosta peritään korkoa, velkamäärä ylittää kierrossa olevan rahamäärän. Tätä kuvaa punainen suora, jonka kulmakerroin on 1+korko, esim. 1,05. Niin kauan, kun löytyy uusia velkaantujia, aiemmat velalliset saavat mahdollisuuden selvitä omista veloistaan. (Vrt. Kreikka, Italia, Islanti, Latvia, Venäjä, Aasian taloustiikerit, Latinalainen Amerikka ja lähes koko Afrikka)

Lisäksi niin kauan, kun otetut lainat kulutetaan johonkin oikeasti tuottavaan asiaan, kuten vaikkapa raivaten lisää peltoja, istuttaen joulukuusen taimia, pystyttäen patoja, kaivaen maasta mineraaleja ym., homma voisi jopa pelatakin. Järjestelmän ylläpitämiseen siis kahden ehdon tulisi toteutua: 1) aina pitää löytyä seuraava uskalikko, joka ottaa edellistä suuremman lainan ja 2) otettujen lainojen on kulkeuduttava aina entistä tuottavampaan toimintaan. 0-kasvu ja tehokkuuden ylläpito eivät riitä tässä systeemissä.

Talouden on toisin sanoen pakko kasvaa, jotta voimme ylläpitää järjestelmää. Tässä vaiheessa ollaan niin hymynaamaa. Jos taas erehdytään sijoittamaan asioihin, jotka eivät tuota mitään, ollaan kusessa. Tätä on saattanut tapahtua kerran jos toisenkin maailman historiassa. Heikompaa saattaa hirvittää myös se, että jollei ympäristön suojelusta, energian tuotannosta tms. saa lähes välitöntä katetta korkoineen investoinneille, ne eivät yksinkertaisesti kannata, eikä niitä silloin tässä järjestelmässä toteuteta. Jos taas asuntojen hintojen oletetaan nousevan, lainaa saatetaan lähestulkoon tyrkyttää mattimeikäläiselle. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon rahaa palaa eri maiden kivikaudelle pommittamiseen ja jälleenrakentamiseen.

Noh, joka tapauksessa, raha- eli velkamäärän on oltava suhteessa talouskasvuun. Meillä ei voi olla toista ilman toista. Jos luotot laitetaan takaisinmaksuun, mutta kukaan ei ota uutta velkaa talouden on pakko supistua. Jollemme sitten siirry takaisin vaihtokauppaan, mutta sitä ei varmaan mitattuun talouskasvuun saisi kirveelläkään. Kun siis kuulemme tiistaina, että pitäisi uskaltaa kuluttaa, jotta talous kasvaisi, ja torstaina, ettemme saisi elää velaksi, ei paljon ristiriitaisampaa informaatiota saata kuvitella. Paljastuu vain lähinnä se, kuinka pihalla täällä ollaan.

Ihmiset omistavat tuotantolaitokset, -laitteet, yritykset ja tuotantoon tarvittavat resurssit. He saavat (omistamistaan) yrityksistä tuloina palkat, osingot, kiinteistöjen vuokrat ym.

Yritykset eivät itse omista yhtään mitään, niissä ainoastaan järjestetään palveluiden ja tavaroiden tuotanto. Ne saavat tarjoamistaan hyödykkeistä vastineeksi tulovirran (joka taas jaetaan takaisin palkkoina, voittoina jne.). Valtio jätetään huomioimatta, koska nykyään se harjoittaa vain tulonsiirtoja veroin sekä tuin yrityksille että ihmisille. Valtion omistamat yritykset luetaan muiden yritysten joukkoon. Pankit luetaan myös yritysten joukkoon, ne tosin tienaavat suurimman osan tuloistaan muille vaihdon välineen eli rahan luomisesta. Pankit tulottavat myös voitot omistajilleen ja maksavat palkat työntekijöilleen.

Ostovoima = palkka

Yritykset eivät voi myydä yhtään sen enempää, kuin vastapuolella on ostovoimaa. Pankitkaan eivät voi myydä uusia luottojaan, jos kansa ei usko tulevaisuuteensa (eli riittävään ostovoimaan vuosien saatossa). Jos porukkaa pistetään pellolle, joko nykyisten työllisten tai yritysten osakkeenomistajien ja johdon täytyy puolestaan lisätä kulutustaan, että yrityksissä entisiin tai suurempiin voittoihin voitaisiin päästä.

Oletan, että kysyntä ei pitkässä juoksussa voi ylittää tarjotaa, eikä tarjonta kysyntää, koska porukan ostovoima kasvaa ainoastaan yritysten kasvaessa, jolloin sekä tarjonta kasvaa että kysyntä kasvaa (tai vastaavasti ostovoima tippuu niiden vähentäessä tuotantoaan). Joten kysyntä- tai tarjontainflaatiota ei voi olla kuin hetkellisesti. Inflaatio on vain ja ainoastaan seurausta rahamäärän suhteellisesta kasvusta. Inflaatio kiristää oravanpyörän nopeutta ja alentaa suhteellisia tuotantokustannuksia ja on siksi “öljyä talouskasvun rattaissa”.

Raha = luotto, joka täytyy kerta toisensa jälkeen ottaa uudestaan

Rahamäärä ei ole vakio, vaan kasvaa tai supistuu aina kulloisenkin mielialan mukaan. Jos menee hyvin ihmiset (ja heidän omistamansa yritykset) ottavat uusia luottoja, jolloin rahamääräkin kasvaa, kulutus kasvaa, talous kasvaa jne. Jos taas menee huonosti, nykyisiä luottoja maksetaan takaisin, jolloin rahamäärä supistuu, kulutus vähenee, talous luhistuu.

Talouskasvun jumalia omalle puolelle rukoillessa yleensä unohdetaan, että jonkun täytyisi ensin ottaa uutta lainaa, joka sitten voitaisiin taas kuluttaa. Puhuttaessa vaikkapa julkisen puolen velkaantumisen vähentämisestä tai kokonaan lopettamisesta, ei muisteta, että silloin yksityisen sektorin täytyisi ottaa uutta velkaa kahta kauhempaa tahtia, jos kerran kasvua hamutaan.

Luottolaajennus on hämmentävä väline, sen väitetään tehostavan talouden toimintaa, mutta itseasiassa se vain vuoroin ylikuumentaa vuoroin lamaannuttaa talouden kerta toisensa jälkeen. Kvartaalikapitalismia ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata tehokkaaksi tavaksi järjestää taloutta. Lyhyen tähtäimen voitot menevät aina pitkän aikavälin hyödyn tai edes nollatilanteen edelle.

Varallisuuden keskittyminen

Ote John Perkinsin Hoodwinked (2009) kirjasta:

Mitä tulee USA:n varallisuuden jakoon: 10 prosenttia taloudellisen asteikon huipulla, omistaa lähes 90 prosenttia osakkeista, velkakirjoista, sijoitusrahastoista ja liikepääomasta ja yli 75 prosenttia ei-asutuista kiinteistöistä. G. William Domhof, sosiologian professori Kalifornian yliopistossa Santa Cruzissa, kertoo:”Koska taloudellinen varallisuus on se mikä merkitsee, kuten myös tuloja tuottava varallisuus, voidaan sanoa, että 10 prosenttia väestöstä omistaa Amerikan Yhdysvallat.”

Johtopäätös; aniharvoilla on kohtuutonta vaikutusvaltaa muihin nähden, ei ole kaunis. Tämä ei kuvasta sitä, kuinka suurin osa meistä kasvatettiin ajattelemaan itsestämme tai järjestelmästämme. Kuten edellä mainittu lyhyt lista osoittaa, kourallinen ihmisiä hallitsee teknologiaa, elintärkeitä luonnonvaroja, mediaa, pankkeja ja hallitusta. On tyrmistyttävää huomata, että nämä ihmiset harhaanjohtivat systeemiä niin, että veivät meidät kaikki tähän hirveään lamaan, jossa nyt olemme. Heille itselleenkin olisi ollut parempi, jos he olisivat palkanneet vähemmän lakimiehiä (selventävä huomautus: -vähentämään työntekijöiden ja kuluttajien oikeuksia sekä välttämään veroja) ja sen sijaan tukeneet enemmän köyhiä, lisäten työllisyyttä ja tukeneet julkista sektoria verovaroin. Avustettavista olisi siten tullut kuluttajia. ”Saalistava kapitalismi” ei kuitenkaan ilmeisesti kyennyt ymmärtämään tätä talouden perusolettamusta.

Ja me muut menimme mukana. Ihannoimme heidän yksityiskoneitaan, jahtejaan ja huviloitaan. Kunnioitimme heidän lahjoituksiaan hyväntekeväisyyteen ja hurskaita sanojaan. Annoimme resurssimme heidän käyttöönsä ja valitsimme heidät ja heidän avustajansa julkisiin virkoihin.

Voi vain ihmetellä, kuinka maa, joka soti itsenäisyydestä brittiaristokratiaa vastaan, antoi itsensä vajota niin syvälle.

Seuraavat otteet taas ovat Global Research -sivustolta, artikkelista Neoliberal Globalization: Is There an Alternative to Plundering the Earth? http://www.globalresearch.ca/index.php?context=va&aid=24403

Vanhan ja uuden talousliberalismin ytimeen kuuluvat:

Oma etu ja individualismi; eettisten periaatteiden ja taloustoimien erottaminen, toisin sanoen talouden ja yhteiskunnan irrottaminen toisistaan, taloudellinen rationaalisuus pelkkänä kustannus-hyöty laskelmana ja voiton maksimointina, kilpailu pääasiallisena taloudellista kasvua ja edistystä eteenpäin vievänä tekijänä, erikoistuminen ja toimeentulotalouden korvaaminen voittoa tavoittelevalla ulkomaankaupalla (suhteellisen edun periaatteen mukaan) ja julkisen hallinnon markkinavoimiin puuttumisen estäminen.

–

Kysymys kuuluu: kuinka Adam Smithin ”näkymättömästä kädestä” tuli ”näkymätön nyrkki”? Kun pikkuruinen vähemmistö repii valtavat hyödyt nykyajan neoliberalismilla, suuren enemmistön kärsiessä niin mittavista vaikeuksista, että heidän henkiinjäämisensä on vaakalaudalla. Aiheutettu vahinko tuntuu peruuttamattomalta.

Suunnitelmat Saddamin, eikun Gaddafin syrjäyttämiseksi lienevät löytyneen ties kuinka monesta pöytälaatikosta, jo niistä päivistä kun diktaattorikenraali valtaistuimelle asennettiin.

Referoin kursiiveihin professori Michel Chossudovskyn kirjoittamaa artikkelia ja pyrin pitämään asiasisällön yhtäläisenä alkuperäisen tekstin kanssa. Kirjoitukseni tarkoitus on herättää pohtimaan niitä asioita, joita meille ei normiuutisissa kerrota. Toivottavasti teksti auttaa myös heitä, jotka eivät englanniksi jaksa pitkiä juttuja lukea.

Libya on maailman suurimpia öljyntuottajia 3,5 % arvioidulla osuudellaan maailman reserveistä.

Libyan operaatio on vain osa laajempaa sotilaallista kokonaisuutta Lähi-Idässä ja Keski-Aasiassa, agendana on saada yli 60 prosenttia maailman öljy- ja kaasuvarannoista yksityisiin käsiin.

Muslimimaat, mukaanlukien Saudi Arabia, Irak, Iran, Kuwait, Yhdistyneet Arabiemiraatit, Qatar, Jemen, Libya, Egypti, Nigeria, Algeria, Kazakstan, Azerbaidzan, Malesia, Indonesia ja Brunei, hallitsevat lähteestä ja arviointimenetelmästä riippuen 66,2-75,9 % maailman öljyvaroista.

Libya on Afrikan mantereen öljyjätti. Sen jo todetut reservit ovat kymmenkertaiset Egyptiin verrattuna ja kaksinkertaiset USA:an verrattuna.

Öljy on pääpalkinto.

Invaasio Libyaan humanitäärisen avun mandaatilla palvelee samalla tavalla yritysten etuja kuin vuoden 2003 invaasio Irakiin tekee. Todellinen päämäärä on saada haltuun Libyan öljyvarat, horjuttaa NOC:in (Libyan kansallinen öljy-yhtiö) asemaa ja yksityistää maan öljyteollisuus. ”Libya on voitonmerkki. Sota on hyvää bisnestä. Öljy on voittosaalis USA-NATO johtoisissa sodissa”.

Wall Street, angloamerikkalaiset öljyjätit ja yhdysvaltalaiset sekä eurooppalaiset asevalmistajat ovat todellisia hyötyjiä sotakampanjassa.

Ennen kapinaa maassa toimi koko joukko ulkomaisia öljy-yhtiöitä, kuten Total (FRA), ENI (ITA), CNPC (CHI), BP, REPSOL (SPA), ExxonMobil, Chevron, Occidental Petroleum, Hess ja Conoco Phillips.

Kiinalaisten merkitys Libyan öljyteollisuudessa on kasvanut viime aikoina. Nykyään CNPC:llä on maassa n. 400 työntekijää ja koko kiinalaisten työläisten joukko lähentelee 30 000 henkilöä. Libyan öljyn viennistä 11 % menee Kiinaan. Washingtonista käsin Kiinan läsnäolo Pojois-Afrikassa voidaan nähdä tunkeiluna. Sotilasretki Libyaan keskittyy Kiinan poissulkemiseksi alueelta.

Italian rooli on myös keskeinen. ENI tuottaa noin neljänneksen Libyan vientiin menevästä öljystä (Sky News: Foreign oil firms halt Libyan operations, February 23, 2011).

Yhdysvaltalaisyhtiöistä Chevron ja Occidental Petroleum päättivät vain kuusi kuukautta sitten, etteivät uusi öljyn ja kaasun etsintä-lisenssejään Libyassa (Why are Chevron and Oxy leaving Libya?: Voice of Russia, October 6, 2010).

Libya: Saharan yhdyskäytävä Keski-Afrikkaan

Libyalla on rajaa mm. Algerian, Tunisian, Nigerin ja Tsadin kanssa. Tsad on mahdollisesti öljyvaroiltaan rikas, ja sekä ExxonMobilella että Chevronilla on alueella intressejä öljyputkiprojetkin parissa. Eteläinen Tsad taas toimii porttina Darfurin alueelle Sudaniin, joka myös on strategisessa asemassa öljyvarojensa tähden. Niger taas on tärkeä Yhdysvalloille uraanivarantojensa takia. Tällä hetkellä Ranska hallitsee uraanin tuotantoa Nigerissä Arevan kautta.

Myös Kiina on kiinnostunut sekä Tsadista, Sudanista että Nigeristä ja kiinalainen CNPC on jo allekirjoittanut kauaskantoisen sopimuksen Tsadin hallituksen kanssa 2007.

Afrikan uudelleenjako

Sotilasoperaation tarkoitus on perustaa yhdysvaltalaishegemonia Pohjois Afrikkaan, jota aikaisemmin on pääasiassa hallinnut Ranska ja vähemmissä määrin Italia sekä Espanja. Ranskan vaikutusvallan heikentäminen on osa USA:n maailmanvaltasuunnitelmaa, joka on hisoriallinen prosessi ulottuen aina Indokiinan sotiin saakka.

Kyseessä on 2000-luvun Afrikan uusjako, jonka päämääränä on saada öljy-, maakaasu- ja mineraalivarat angloamerikkalaisten yritysten haltuun. Yhdysvaltojen väliintulo Pohjois-Afrikassa määrittelee uudelleen alueen geopoliittisen tilanteen. Se heikentää sekä Kiinan että EU:n vaikutusvaltaa alueella.

Tarkoitus ei ole ainoastaan heikentää aiempien siirtomaavaltojen roolia Pohjois-Afrikassa vaan suurelta osin koko mantereella. Yhdysvalloille alisteisia nukkehallituksia on asetettu virkoihin useissa Afrikan maissa, kuten Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Ruandassa, jotka ovat aiemmin olleet Ranskan (ja Belgian) vaikutuspiirissä.

Mahdollisen sekasorron seurauksilla on kauaskantoiset vaikutukset. Niillä on myös suora merkitys EU:n ja Yhdysvaltojen suhteeseen.

Tällä hetkellä 85 prosenttia Libyan öljystä myydään Eurooppaan, ja EU on todella riippuvainen siitä. Jos Libyaa vastaan hyökätään, öljyn vienti Länsi-Eurooppaan voi häiriöityä pahasti.

Loppupäätelmät

Valtavirtamedia on mukana sotatoimien oikeuttamisessa disinformaatiota levittämällä. Sotatoimilla on tuhoisat vaikutukset Libyan kansalle, mutta myös sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset tullaan tuntemaan maailmanlaajuisesti.

Parhaillaan on käynnissä kolme erillistä sotanäyttämöä Lähi-Idän ja Keski-Aasian alueella: Palestiinassa, Afganistanissa ja Irakissa. Libyaan hyökätessä, neljäs sotanäyttämö aukeaisi Pohjois-Afrikassa, sotatoimien edelleen laajenemisen riskillä.

Piilotettu agenda humanitäärisen intervention takana täytyy saada julkisuuteen. Oikeutetun sodan-teoria niin klassisessa kuin nykymuodossaan sisältää version sodasta ”humanitäärisenä operaationa”. Sotilaallista väliintuloa huudetaan apuun eettisin ja moraalisin perustein ”roistovaltioita” ja ”islamisti-terroristeja” vastaan. Oikeutettu sota demonisoi Gaddafin hallinnon, ja tarjoaa inhimillisen avun valtakirjaa USA:n ja NATO:n sotilaalliselle väliintulolle.

NATO-maiden johtajat ovat sodan ja tuhon arkkitehtejä Irakissa ja Afganistanissa. Kertakaikkisen kieroutuneen logiikan mukaan heitä pidetään järjen ääninä ja kansainvälisen yhteisön edustajina.

Realiteetit käännetään päälaelleen. Humanitäärinen apu käynnistetään korkea-arvoisten sotarikollisten toimesta. Niiden samojen, jotka ovat oikeutetun sodan teorian haastamattomia vartijoita.

Ei ole olemassa ”oikeutettua sotaa”. USA:n imperialistista historiaa tulisi ymmärtää paremmin.

Libya on kohde, koska se on yksi harvoista maista Yhdysvaltojen vaikutusvallan ulkopuolella. Libya on valittu osaksi Yhdysvaltain ”sotilaallista tiekarttaa”, joka koostuu ”useista samanaikaisista teatterisodista”.

Juttu kokonaisuudessaan alkuperäislähteineen löytyy siis täältä:

http://www.globalresearch.ca/index.php?context=va&aid=23605

Lopuksi vähän omaakin pohdintaa. Sen lisäksi, että noiden öljyn ja kaasun etsintälupien uusiminen on kallista, eivätkä Chevron ja Occidental Petroleum olleet raportoineet uusista löydöistä lähiaikoina, mieleen nousee myös kysymys, tiesivätkö yhtiöt tulevista käänteistä jo puoli vuotta sitten. Esimerkiksi saksalaiset uusivat lupansa ja allekirjoittivat vastikään pitkän yhteistyösopimuksen Libyan kansallisen öljy-yhtiön kanssa (http://www.africanews.com/site/list_message/32024).

Sen lisäksi ihmetyttää tuo Ranskan yltiöinnokkuus tässä tilanteessa, kun aiemmat Irakin ja Afganistanin sodat eivät saaneet niin suurta kannatusta siltä rintamalta.

Saddamillahan piti olla joukkotuhoaseita ja Osaman taas piti löytyä Afganistanin luolista. Mikä siinä on, että ongelmia aiheuttaa eniten maat, joiden strateginen sijainti on ratkaiseva ja joilla on eniten luonnonvaroja. Ja toisaalta, jos katsoo tuota öljyvarojen jakaantumista, ei ole ollenkaan ihme, että muslimit on yritetty demonisoida kertaan jos kahteenkin tässä männä vuosina.

Enkä taas kannata Gaddafia (tai muitakaan diktatuureja), mutta tuskin hänkään olisi koskaan edes noussut, saati pysynyt vallassa noin kauaa ilman ulkopuolisten sekaantumista asiaan.

edited: 21.3.2011 korjattu kirjoitusvirheitä

Nostetaanpas tämä tuolta kommenteista omaksi osakseen, jotta muutkin sen huomaavat.

Kannattaa tosissaan ihan ajan kanssa pohtia näitä juttuja. Tietenkin ihmisten tulisi olla hereillä myös talousdemokraattisessa järjestelmässä. Jos liikaa valtaa keskittyy tietyille tyypeille, on varmaa, että asemaa väärinkäytetään. Tosin tuollaisessa systeemissä vastuussa olevat voitaisiin laittaa paremmin tilille teoistaan. Toisin on nyt, vaikka miehitys vaihtuu tasaisin väliajoin, ratkaisut eivät, ja ne todelliset vastuulliset saavat olla täydellisessä suojassa itse itselleen luomassa auktoriteetti-asemassa.

Olisi muutenkin hyvä huomata, ettei kaikkia vastuita voida ulkoistaa, vaan jokaisen täytyy alkaa kiinnittämään huomiota yhteisten asioiden hoitoon tai ainakin siihen, kuinka (hyvin/huonosti) niitä hoidetaan. Tai sitten on turha valittaa. Erästä kuuluisaa pasifistia mukaillen, päättäjien sijasta voisi olla aika vaihtaa kansa.

Seuraavan videon on varmaan moni jo bongannut muilta velkataloutta käsitteleviltä sivustoilta. Jos törmäät asiaan ensimmäisen kerran, voi kuvaajat ja numerot olla massiivisuudessaan aika hämmentäviä, mutta tällaisessa maailmassa elämme. Paljon on asiaa tiiviissä paketissa, siitä iso peukku hra. Järviselle. Suosittelen ehdottomasti!

(Klikkaa kuvaa isommaksi. Lähteet Finanssialan Keskus-liitto: http://www.fkl.fi/www/page/fk_www_6151 Pankit Suomessa -julkaisut 2002-2009)

Ainakin liike- ja säästöpankeilla näyttäisi menneen mukavasti, tilastoissa mukana olevien pankkien yhteenlasketun liikevoiton 2001-2009 (ennen veroja, veroprosentin laskin olevan 20-25 välillä riippuen pankista ja sen palveluista..?) ollessa reilu 82 miljardia. Kyseisten pankkien omaisuuksista voi vain tehdä arvailuja taseiden loppusummista (2009 vuoden lopussa: Nordea 507, Danske Bank 416, SEB 225, DnB NOR 219 ja Handelsbanken 207 miljardia). Mahtuu tuonne joukkoon “heikkojakin” tuloksia turbulentin vuosikymmenen lopun ajalta.

Tilastot on koottu lähinnä huvin vuoksi, eikä niitä sellaisenaan kannata käyttää lähteenä suurempiin päätelmiin mahdollisten ja jopa todennäköisten virheiden takia. Joku voisi kuitenkin kertoa, onko säästö-/ talletuspankeilla oikeutta luottolaajennukseen vai pelkästään liikepankeilla, jos tätäkään jaottelua on todellisuudessa olemassa? Vai onko nuo isot Pohjoismaiset konsernit vaan niin paljon parempia paikkoja asunto- ym. lainoille. Mukana vielä graafi liikevoitoista, jotta pointti tulisi selväksi. (Luvut miljoonina ja klikkaamalla suurenee)

Lisäys 9.8.2010: Selvisi sitten tuo oikeus luottolaajennukseenkin, nimittäin sitä saa tehdä kaikki pankit suomessa. Sähköinen raha, ns. liikepankkiraha, eli talletukset tileillä, on säästö-, osuus-, ja liikepankkien velkaa. Setelit ja kolikot ovat keskuspankkien velkaa.

Taloustieteiden perusteorian mukaan markkinoiden oletetaan saavuttavan tasapaino kysynnän ja tarjonnan suhteen silloin, kun markkinoilla vallitsee täydellinen kilpailu, ja kun samalla vallitsee täydellisen informaatioon tilanne. Täydellisessä kilpailussa hinnat “annetaan markkinoilta”, jolloin yksikään tuottaja tai asiakas ei saa olla niin merkittävä, että voisi vaikuttaa hintoihin omalla toiminnallaan.

Täydellisen informaation tilanne on jo haasteellisempi saavuttaa. Tuli mieleen, että jos markkinoiden oletetaan toimivan “oikein” vain ja ainoastaan silloin, kun kaikki tietävät kaikesta kaiken, miksi meillä on miljoonabiljoonaa uutistoimistoa. Jos tietäisimme kaikesta kaiken, yhdellekkään tiedontoimittajalle ei olisi töitä.

Teoria markkinoiden tasapainosta on syvässä yksinkertaisuudessaan kaunis, mutta voiko tuo tilanne koskaan olla mahdollinen oikeassa elämässä? Mielenkiintoista on erityisesti se, kuinka suuri rooli juuri tiedontuottajilla ja uutistenvälittäjillä on nykytaloudessa ja sen myötä elämässä yleensä. Puhumattakaan siitä, että aika harva media on ideologisesti tai taloudellisesti riippumaton. Toivottavasti muistamme olla kriittisiä lukemaamme ja kuulemaamme kohtaan. Disinformaation tuottamisen ja levittämisen vaara (tai kiusaus) on aina paitsi mahdollinen myös erittäin suuri.

Muokattu 8.1.2011

Katkelma on Jani Laasosen kirjan “Johdatus resurssipohjaiseen yhteiskuntaevoluutioon - Osa II - Tunne itsesi” alusta:

“Olet varmasti kuullut tarinan shakkipelin kehittäjästä.

Tarinassa kiinalainen matemaatikko on kehittänyt kahta taistelevaa armeijaa kuvaavan strategisen lautapelin, jossa pelaajat ottavat mittaa toisistaan 8 x 8 ruudun mustavalkoisella laudalla. Matemaatikko kutsuu peliä shakiksi ja pyytää päästä esittelemään sitä itselleen Kiinan keisarille.

Keisari ihastuu shakkipelin tarjoamaan älylliseen haasteeseen ja tarjoaa palkkioksi kultaa, jalokiviä ja muuta omaisuutta niin, ettei matemaatikon tarvitsisi enää koskaan kantaa huolta toimeentulostaan. Kaikkien suureksi hämmästykseksi matemaatikko kuitenkin kieltäytyy Keisarin tarjouksesta. Sen sijaan hän esittää vastineeksi oman palkkiotoiveensa.

Shakkipelin kehittäjä kertoo olevansa vaatimaton mies, eikä toivo sen vuoksi palkkiokseen kultaa tai jalokiviä. Sen sijaan hän toivoo että palkkio lasketaan hänelle yksittäisinä riisinjyvinä. Keisari hämmästyy. Yksittäisinä riisinjyvinä? Vaikka toive on varsin erikoinen, on se silti toteutettavissa. Mutta kuinka monta riisinjyvää mies sitten vaatisi shakkipelistään? Matemaatikko mietti hetken ja kertoi toivovansa, että riisinjyvien määrä laskettaisiin shakkipelin ruutujen suhteessa siten, että ensimmäiseen ruutuun asetettaisiin yksi jyvä, toiseen kaksi, kolmanteen neljä ja niin edelleen, kunnes kaikki shakkilaudan 64 ruutua olisi tullut käytyä läpi. Jokaiselle ruudulle asetettaisiin aina 2 kertaa enemmän jyviä kuin edelliselle niin kauan, että shakkipelin kaikki ruudut tulisivat täytetyiksi.

Kuultuaan matemaatikon ehdotuksen, keisari ryhtyi mielessään arvioimaan kuinka suuresta riisimäärästä lopulta olisikaan kyse. Shakkilaudassa oli 64 ruutua ja nyt keisari alkoi täyttämään niitä mielessään.

1+2+4+8+16+32+64+128+256+512… Kun kymmenen ensimmäisen ruudun riisimäärä oli laskettu yhteen, oltiin saatu kokoon 1023 riisinjyvää. Keisari kuvitteli mielessään yhden pikkuruisen riisinjyvän ja ajatteli, kuinka 1000 sellaista mahtui helposti yhteen suureen kouralliseen. Tällaisia kourallisia yhteen säkkiin mahtuisi helposti tuhansia. Yhdessä suuressa riisisäkissä täytyisi olla siis miljoonia riisinjyviä. Saisiko tämä omituinen matemaatikko laskutoimituksellaan yhtä säkillistä edes puolilleen? Vaikka lopputulokseksi olisi tullut kymmeniä, satoja tai peräti tuhansia säkkejä, olisi se silti ollut arvoltaan vain murto-osa siitä kaikesta kultamäärästä, jota keisari oli matemaatikolle alunperin tarjonnut. Ehkä matemaatikko oli käytännön asioissa hieman yksinkertainen, eikä oikein ymmärtänyt riisin ja kullan eroa? Mutta jos matemaatikko kerran vaatimalla vaati oman etunsa vastaista kauppaa, ei keisarin auttanut kuin tyytyä tämän tahtoon. Ja niin kaupat syntyivät. Keisari sai shakkipelinsä ja matemaatikko sopimuksen riisinjyvien toimituksesta vaatimiensa ehtojen mukaisesti.

Kun maksun aika lopulta koitti ja laskutoimitus vietiin loppuun saakka, selvisi keisarille shakkipelin lopullinen hinta. Peli tuli maksamaan 18 466 744 073 709 551 615 riisinjyvää. Kun yhden riisinjyvän laskettiin vievän tilaa noin 1×1x5 mm, tarvittiin riisiä runsaat 92 miljardia kuutiometriä. Päiväntasaajan ympäri tasaisesti levitettynä siitä saisi noin 15 metriä leveän ja yhtä korkean riisivyön. Keisari ymmärsi ettei olisi pystynyt maksamaan velkaansa, vaikka olisi muuttanut koko maapallon pinta-alan yhdeksi suureksi riisiviljelmäksi – merien pinta mukaan lukien. Hän oli tehnyt kohtalokkaan virheen ja arvioinut kiihtyvästi kasvavan funktion todellisen kasvunopeuden karkeasti väärin sen näennäisesti hitaan alkuvaiheen perusteella.”

(Kirjan blogiversio osoitteessa: http://resurssipohjainentalous.blogspot.com/)

Täräytetään mukaan vielä esimerkki Ison-Britannian raha- ja velkamäärän kehityksestä.

Lähde: Rowbotham, Michael 1998. The Grip of Death - A study of modern money, debt slavery and destructive economics. Jon Carpenter Publishing, Oxfordshire 2007.

Kuva taas on osoitteesta: http://www.talousdemokratia.fi/sivut/kuvaajat

Eikö meidän tulisi yhdessä pohtia, kuinka tulla toimeen vähemmällä kulutuksella samalla lisäten tai säilyttäen hyvinvoinnin taso, eikä sokeasti vaatia jatkuvasti kiihtyvää talouskasvua? Ja voisi olla ihan tervettä kyseenalaistaa teennäinen talouskasvu ja kulutus hyvinvoinnin synonyymeinä.

Kukahan sen mainitsi jotenkin näin: “ihmiskunnan suurin tappio on eksponentiaalisen kasvun totaalinen ymmärtämättömyys”.